Vohandun reitti

Vohandun reitti

Otepään mäkimailta alkunsa saava Vôhandujoki (tai Voojoki) on Viron pisimpiä
jokia ja Kaakkois-Viron tärkein vesireitti. Tätä muinaisina aikoina pyhänä
pidettyä jokea kutsutaan latvaosiltaan myös Puhajoeksi. Tarujen mukaan siellä
asui viljavuudenjumala Pikne (suom. salama), jota ei saanut häiritä.

Joki kulkee 162 kilometrin matkan läpi metsien läpäisten useita järviä, kiemurtelee
ikivanhoissa laaksoissa ja laskee lopuksi Lämmijärveen Vôôpsun lähellä. Lämmijärv on Peipsin ja Pihkovan järviä yhdistävä kapea, mutta syvä järvenosa, joka ulottuu Piirissaaresta pohjoisessa Salun saareen etelässä. Räpinan paikkeilla
tämä vettä ja voimaa kerännyt joki on laskeutunut jo Lämmijärven korkeudelle.
Joen ja sen lisäjokien  jyrkät  mutkat  ja jokilaaksot  elävöittävät  merkittävästi
enimmäkseen tasaista Räpinan seudun maastoa. Seudun useimmat suuremmat asutuskeskukset sijoittuvat pienille tasaisille mäenkumpareille joen läheisyydessä. Räpinan kohdalla useampi tie ylittää joen, joten onkin luonnollista että juuri Räpinasta on muodostunut seudun keskus.

Peruskallio seudulla koostuu devonikauden hiekkakivestä joka on noin 400
miljoonaa vuotta vanhaa. Vôhandujoen rannoilla on runsaasti hiekkakiviseinämiä
jotka madaltuvat alajuoksulle mentäessä. Mutkainen ja kuvankaunis joki onkin
hieno kanootti- ja veneretkien kohde. Räpinasta alkava kävelytie kulkee läpi
metsien ja ohi peltojen sekä ylittää joen useita kertoja.

Räpinan kartano ja Sillapään linna

Liivinmaan sotaan saakka kuuluivat Räpinan seudun maat Tarton piispalle,
mutta niitä ei oltu jaettu vasalleile. Seudun kartanot saivat alkunsa valtionkartanosta joka perustettiin Puolan kuninkaan Stefan Bathoryn hallintokaudella. Räpinan kartano mainitaan ensimmäistä kertaa vuonna 1582. Koska kartanon kuului antaa virkamiehille ja matkustajille hevosia, kutsuttiin sitä Räpinan asemakartanoksi (Jam Repin). Aikanaan kartanolle kuului 38 kylää.

Vuonna 1625 antoi Ruotsin kuningas Kustaa Adolf Räpinan kruununkartanon Bengt Oxenstiernalle. Tsaari Pietari I antoi omistajaa useaan kertaan vaihtaneen,
uudelleen valtion haltuun joutuneen ja suuressa pohjansodassa kärsineen kartanon
vuonna 1717 kreivi Jagushinskille, joka edelleen myi sen vuonna 1728 kreivi
Löwenwoldelle. Vuonna 1787 erotettiin Meeksin ja Kauksin kartanot Räpinan
kartanosta Löwenwoldien perinnönjaon yhteydessä. Vuonna 1828 erotettiin Räpinan kartanosta Palumôis sekä Veriora ja vuonna 1833 edelleen Ruusan eli Toolamaan kartano. Myöhemmin kartano myytiin ja pantattiin pari kertaa. Vuonna 1855 Räpinan kartanon osti maaneuvos Peter Anton von Sivers, jonka pyynnöstä erotettiin vuonna 1878 kartanosta vielä itsenäinen Rahumäen (Friedholm) kartano. Viimeinen Räpinan kartanonherra oli kirkonmies Alexander von Sivers, joka muistetaan oppineena, oikeudenmukaisena ja hyvänä ihmisenä.

Jo vuonna 1812 Räpinan kartanoon kuului 46 rakennusta. Päärakennus – Sillapään
linna – valmistui vuosien 1836 ja 1847 välillä, jolloin kartano kuului
R. E. von Richterille. Kaksikerroksinen rakennus siipineen on eräs hienoimpia
myöhäisklassisia rakennuksia Virossa. Majesteettinen julkisivu neljällä pylväällä
varustettuine portaikkoineen avautuu patojärven suuntaan. Pääsisäänkäynti
sijaitsee puiston puolella ja sen portaita koristavat takorautaiset kaiteet
ja pilareille tukeutuva parveke. Rakennuksen keskiosa jaettiin kahteen kerrokseen
vuosina 1935 ja 1936.

Kansallistamisen jälkeen kartanorakennuksessa on toiminut erilaisia kouluja.
Vuonna 1917 toimintansa aloittanut reaalilukio toimi vuoteen 1931 saakka.
Vuosina 1923 – 1924 käynnistyi lukion maanviljelysluokka, josta sai alkunsa
Räpinan puutarhakoulu. Neuvostovallan aikana sovhoositeknikumiksi uudelleen
nimitetty koulu oli kartanossa vuoteen 1984 saakka.

Räpinan patojärvi ja paperitehdas

Vôhandujoen vesivoimaa on käytetty jo kauan ja ensimmäinen maininta Räpinan
vesimyllystä on peräisin vuodelta 1601. Vuonna 1737 valmistunut paperimylly,
joka oli eräs ensimmäisiä Baltiassa, antoi merkittävässä määrin vauhtia kirkonkylän kehitykselle. Paperimyllyn lisäksi perusti kartanonomistaja K. G. Löwenwolde tiilitehtaan, myllyn ja sahan. Kaikille kolmelle laitokselle voimaa antoi kartanon lähellä oleva kuuluisa pato. Räpinan padon suunnitteli ja rakensi
saksalainen Johan Georg Kayser (keisari) ja se on harvinainen esimerkki tuon
aikakauden teollisesta arkkitehtuurista. Kansan suussa kiersi kauan tarina
jonka mukaan padon on rakentanut itse keisari.

Räpinan paperimylly tuotti 1,5 miljoonaa sivua paperia vuodessa tsaarien
Venäjän tarpeisiin. Paperi valmistettiin käsin lumpusta. Saksalainen Daniel
Stummer ohjasi seitsemää paperimestaria ja seitsemää oppipoikaa, joiden lisäksi
tehtaassa käytettiin myös kartanon työläisiä.

K. G. Löwenwolde rakennutti myös suuren jauhomyllyn jossa oli kuusi kiviparia.
Saksalainen mylläri oli kartanon kirjoilla oleva työläinen ja hänellä oli
apunaan kaksi myllypoikaa. Myllyn kanssa saman vesipyörän voimalla toimivassa
sahalaitoksessa oli kolme sahauslinjaa ja kaikkiaan 30 sahaa. Suuri sahalaitos
kulutti niin paljon puutavaraa että jo vuoteen 1737 mennessä oli suurin osa
kartanon metsistä kaadettu ja käytetty.

Kun K. G. Löwenwolde vuonna 1735 kuoli, peri hänen veljensä omaisuuden. Uusi
omistaja joutui kuitenkin pian palatsivallankumouksen myötä epäsuosioon,
hänet lähettiin Siperiaan ja laitokset otettiin valtion haltuun. Vuonna 1750
tuotiin Räpinaan 200 työläistä Venäjältä. Vuonna 1765 oli tehtaassa 55 miestyöläistä jolloin heidän perheensä mukaanlukien tehtaan kirjoilla oli noin 200 henkeä.

Vuonna 1766 sai Löwenwoldien suku Katariina II:n käskyllä Räpinan takaisin
ja paperimylly palasi yksityisomistukseen. Paperimyllyä laajennettiin rakentamalla
liimankeittämö, paperivarasto ja kaksi paperinkuivatushuonetta sekä työläisten
asuntoja. Vuonna 1873 tuotiin Räpinaan ensimmäinen paperikone ja paperimylly
muuttui paperitehtaaksi.

Aikanaan lähes koko tsaarien Venäjää paperilla varustanut Räpinan paperitehdas
toimii edelleen vaikka tuotevalikoimaa onkin jatkuvasti muutettu. Vuonna
1832 aloitettiin tervapaperin valmistus ensimmäistä kertaa Venäjän valtakunnassa
juuri Räpinassa. Ensimmäisen itsenäisyyden aikana setelipaperia Viron seteleitä
varten valmistettiin Räpinassa ja neuvostoaikana tehdas tuotti tervapaperia
ja eristepaperia. Vuonna 1981 tehdas erikoistui pahvin valmistukseen.

Puistossa vastapäätä entistä pääsisäänkäyntiä sijaitsee monumentti ´Puuaijasôdalane´ (suom. puuaitasoturi, Riho Kuld 1984), jota paikalliset kutsuvat rautamieheksi. Vuonna 1784 oli Räpinassa verojen lisääntymisestä johtuva talonpoikien kapina. Kartanon puistossa seipäillä aseistautuneet talonpojat ottivat yhteen sotilaiden kanssa sillä seurauksella että viisi talonpoikaa kuoli. Seuraavana vuonna tapettiin Räpinan paroni Gerhard Friedrich von Löwenwolde. Tehtaan nykyisen pääsisäänkäynnin lähellä on myös kapinan muistokivi jonka on suunnitellut Enno Ootsing.

Räpinan kirkot

Aikanaan Pôlvan ja Vônnun kihlakunnat jakoivat Räpinan seutua. Ruotsin aikana,
vuosien 1625 ja 1634 välillä rakennettiin Räpinaan puukirkko joka toimi ensin
Pôlvan apukirkkona. Vuonna 1636 Räpinan kihlakunta itsenäistyi ja vuonna
1641 Räpina sai oman papin. Kirkonkirjoissa kuitenkin kerrotaan paikallisen
väen vielä tällöin pitäneen pakanallisia uhrimenoja. Vuonna 1696 Räpinaan
saapui pastoriksi ruotsalaissyntyinen Johann Oern (1672 – 1722) joka oli
kiinnostunut vironkielisestä runoudesta. Kirkko poltettiin vuonna 1701 suuressa
pohjan sodassa ja pastori Oern poistui Räpinasta. Vuosien 1709 ja 1710 paikkeilla,
rauhan palattua Baltiaan, saapui Räpinaan pakolaisina Novgorodin kuvernementista vanhoillisia ortodokseja (raskolnikkejä) joita puolalaiset vainosivat. He rakensivat runsaasti taloja sekä kirkon ja vuoteen 1711 mennessä oli Räpinasta muodostunut tärkeä vanhoillisortodoksien keskus. Vuonna 1716 Pietari I vaati vanhoillisortodokseja poistumaan maasta ja lähetti 30.3.1719 sotaväen Räpinaan etsimään heitä. Ortodoksit pakenivat Räpinasta jättäen pellot, talot ja muun omaisuuden jotka jäivät kartanonhera Löwenwoldelle. Kirkko annettiin luterilaiselle seurakunnalle, mutta ajan myötä se rapistui niin että jumalanpalveluksia pidettin ´eräässä talossa jossa oli alttari´. Viron evankelisen luterilaisen kirkon Pyhän Mikaelin kirkkorakennus Räpinassa valmistui vuonna 1785. Vuonna 1814 Räpinan pastoriksi saapui kansanvalistaja Johann Friedrich Heller (1786-1849), joka tutki viron kielen sijamuotoja, keräsi sanoja ja kirjoitti sanomalehtiin.

Myöhäisbarokin piirteitä sisältävää kirkkoa on korjattu ja muutettu useita
kertoja. Vuonna 1882 tehdyssä suuremmassa remontissa kirkon sisäkatto ja
länsisiipi muutettin goottilaiseen tyyliin. Kolme vuotta myöhemmin kirkkoon
lisättiin barokkityylinen torni (arkkitehti R. Gulecke). Vuonna 1872 valmistuneen
alttarimaalauksen on tehnyt C. Antropoff. Urut, joissa on 33 äänikertaa on
valmistanut A. Terkmann ja ne on vihittu käyttöön 1934.

Vuonna 1752 perustettiin Räpinan ortodoksinen seurakunta. Samana vuonna ortodoksinen kirkko alistettiin suoraan keisarilliselle hoville keisarinna Elisabetin käskyllä ja pyhitettiin Sakariaan ja Elisabetin muistolle. Myös virolaisia työläisiä yritettiin käännyttää ortodokseiksi. Vuosien 1845 ja 1848 välillä suuri määrä ihmisiä kääntyi ortodokseiksi. Tämän seurauksena luterilaisen ja ortodoksisen kirkon välille syntyi taistelu sieluista jota selvittämään asetettiin keisarillinen komissio vuonna 1768. Tammikuun 6.päivänä 1813 puinen ortodoksinen kirkko paloi ja sen tilalle rakennetun rukoushuoneen katto alkoi pian vuotaa. Nikolai ensimmäisen käskystä rakenettiin uusi kolmiosainen kivinen kirkko vuosina 1829 – 1833. Tämän klassista tyyliä edustavan kirkon piirrustukset tilattiin Pietarista ja rakennuttajana toimi kauppias ja yrittäjä Eufiimi Rudaltsev. Sisäkoristelu on yksinkertainen ja ikonostaasin on valmistanut Staraja Russsan mestari Feodor Shtselovski vuonna 1832.

Räpinan puisto

Sillapään linnan puisto on kaunein, parhaiten hoidettu ja eniten lajeja sisältävä
koko Pôlvan maakunnassa. Puiston tekeminen Vôhandujoen mutkaan alkoi jo ennen linnan rakentamista. 1900-luvun alussa puisto rekonstruoitiin ja jugendtyylisen suunitelman puistolle teki kuuluisa puutarhataiteilija paroni Walther Moritz Alexander Engelhardt. Kartanon päärakennuksen lähiympäristö on säännöllistä tyyliä kun taas kaukaisemmat puistonosat on suunniteltu vapaammin. Linnan edestä avautuu näkymä Vôhandujoelle joka rajaa puolikaaren muotoista puistoa.

Puisto koostuu kolmesta osasta. Päärakennuksen takana puisto laskeutuu suurten
puiden kehystämänä portaittain patojärven rantaan. Soikionmuotoista poluilla
ympäröityä aukiota reunustavat pensaiden ympäröimät puut, joista useimmat ovat siperianmäntyjä yksittäisinä ja ryhmissä. Puiston metsäisempää osaa reunustaa joen rantaa myötäilevä polku ja pyöreää maisemakatosta puiston kauimmaisessa osassa kutsutaan nimellä ´musitempel´ (suukko-temppeli). Puistotieltä avautuvat kauniit näkymät patojärvelle ja sen takana olevalle kirkolle.

Kiitos pitkäaikaisen puistoalan koulutuksen, on puistoa jatkuvasti ylläpidetty,
parannettu ja rekonstruoitu. Tällä hetkellä puistossa on yli 300 lajia havu-ja lehtipuita. Erityisesti silmään pistävät ikivanhat lehmukset, joita on sekä tavallisia metsälehmuksia että kiiltävälehtisiä Kriminlehmuksia, siperian lehtikuuset sekä valtava Amurin korkkipuu. Näiden tavallisempien puiden lisäksi puistossa kasvaa harvinaisempia lajeja kuten Sahalinin- ja Kaukasianpihta, Japanin valesypressi, Amerikan lehtikuusi, serbiankuusi, jne
_____________________________________________________________
Kuukausimaksuton nettiyhteys: http://www.suomi24.fi/liittyma/
Yli 12000 logoa ja soittoääntä: http://sms.suomi24.fi/

„Räpina matkatee“ 2005

Tõlkis Juha Hyötyläinen

Comments are closed.